Heikki Majava Vuosikokousesitelmä 7.3.05   Uusia teitä kohti tiedostamatonta ”Teoria ilman käytäntöä on tyhjää, käytäntö ilman teoriaa sokeaa” - Immanuel Kant     Nobelisti Eric Kandelin esittämässä psykiatrian uudessa ”intellektuaalisessa viitekehyksessä” (1998) kaikki mielen prosessit syntyvät aivosolujen tuotteina, geenit ohjaavat hermosolujen ratayhteyksien muodostumista ja näin säätelevät yhdessä ympäristötekijöiden kanssa psyykkisen elämän kehitystä. Uutta ”geneettistä syntymää” voi tapahtua kehdosta hautaan. Psykoterapia on oppimistapahtumana eräs ympäristötekijä, joka voi muuttaa hermosolujen välistä verkostoa ja siten mielen rakentumista Uusi ihmistieteen ala, neuropsykoanalyysi pyrkiikin tekemään näin. - Tässä kirjoituksessa esitellään kirjallisuusviitteiden myötä uusia tutkimusreittejä kohti tiedostamatonta. Kasvava tietämys yhtäältä mielen, toisaalta aivojen toiminnasta on muuttanut ymmärtämystämme ihmismielen tietoisesta ja tiedostamattomasta ulottuvuudesta. Koska psykoterapeutin työ ei perustu vain tietoon eikä tiedostaminen kaiketi ole vain oppimista ilman eläytyvää ymmärrystä tai sanallista ja ei-sanallista vuorovaikutusta, puhun tässä luennossa ymmärtämisen filosofiasta, semiotiikasta ja taiteesta.   Freudin tiedostamaton   Sigmund Freud esitteli (Freud 1895/1950) ihmispsyyken rakenteen ”psyykkisenä apparaattina” ensin kirjoituksena, toistensa päälle asettuneina kerrostumina, muistijälkinä - merkkeinä (Zeihen), kirjauksina (Niederschrift) ja tallenteina (Umschrift). Pohtiessaan pitemmälle näitä kysymyksiä hän kypsyi vähitellen näkemykseen siitä, että tiedostamaton onkin olemukseltaan ennen kaikkea mielellinen, mentaalinen eikä neurologinen ilmiö (Freud 1915), koska yhdellä hetkellä potilaiden tietoisuudesta näytti puuttuvan joitakin sisältöjä - muistoja, tietoja, haluja ja pelkoja – kun taas toisella hetkellä nämä sisällöt olivat - hypnoosin tai vapaan assosiaation menetelmin - palautuneet tietoisuuteen; samalla psyykkiset tai ruumiilliset oireet kokivat helpotuksen. Muutettuaan tämän perusolettamuksensa mentaaliseksi uransa alkupuolella, säilytti sen loppuun saakka – myös näin kooten yhtenäisiä voimia psykoanalyyttisen opin ja liikkeen taakse. Tätä pohtiessaan Freud konstruoi teknisiä malleja, kirjoituskoneen (vaikkei itse sillä koskaan kirjoittanutkaan), kaukoputken ja lopulta ”ihmelehtiön”, (”Wunderblock”), jota hän piti muistin vertauskuvana, koska tämä, lähinnä lasten leikeissään käyttämä kapine kykenee sovittamaan yhteen muistiin painamisen, palauttamisen ja pois pyyhkimisen(1925/1998): Selluloidipaperiin kirjoitetaan muistiinpano, vastaanottavaan pintaan syntyy jälki siten, että puikko painaa vahapaperin alapinnan kiinni vahalevyyn kaikkialta, mihin se koskee, jolloin nämä uurteet (  ) muuttuvat näkyväksi kirjoitukseksi muutoin tasaisen harmaan selluloidipaperin yläpintaan. Freud vertaa tähän psyykkistä ”havaintoelintämme”: se koostuu kahdesta kerroksesta, ulkoisesta ärsykepaikasta, jonka on tarkoitus lieventää ärsykkeiden voimaa sekä vastaanottokerroksesta, tietoisuudesta. Vahalevyn jää kirjoituksesta kiintojälki ja sen voi sopivassa valaistuksessa lukea. Näin vahataulu esittää tiedostamatonta ja sitä, miten tietoiseksi tuleminen voi synnyttää tietoisuuden leimahduksen (Aufleuchten) ja sen hiipumisen (Vergehen). Freudin suuri oivallus oli, että muisti on hermosolun syvin olemus ja samalla ihmispsyyken  peruskivi.   Kohti aivojen ja mielen synergiaa   Sigmund Freudin julkaistessa ”Projekti tieteelliseen tutkimukseen” (Freud 1895/1950) oli tietämys hermostosta vielä vähäistä ja Freud päätyi luopumaan yrityksestään yhdistää neurotiedettä ja psykologiaa toisiinsa. Riittävää neurobiologian tietämystä jouduttiinkin odottamaan lähes vuosisadan verran. ja uusia, aivotutkijoita että psykoanalyytikoita kiinnostavia tutkimusaiheita on viime vuosisadan loppua lähestyttäessä alkanut löytyä runsaasti, esim. trauma, aivovammat, halvaukset, surutyö, paniikki, Touretten syndrooma, multippeliskleroosi jne. (NPSA:n kongressin aiheita 2004). Tämä synnyttää mm vaikutelman, että psykoanalyysi on siirtymässä entistä lähemmäksi lääketiedettä.   Varhainen yksilönkehitys   Suomessa neuropsykoanalyysin keskukseksi on muodostunut Kuopion yliopisto, jonka psykiatrian professori Johannes Lehtonen oli jo aikaisemmin (1982) oli raportoinut neuropsykoanalyyttisia havaintojaan lasten epilepsiakohtausten psykodynamiikasta - äidin kannattelun pettämisen representaationa sekä yhteydestä tiedostamattoman vihan fantasioihin. Myös Jarmo Kontusen ja Heikki Majava (1983) olivat suorittaneet pilottitutkimuksen lapsuuden epilepsiasta yhdistämällä toisiinsa EEG – pitkäaikaismonitorointia ja psykologista perhe - Rorschach testausta perheelle, jonka useammalla jäsenellä oli epilepsia-oire työhypoteesilla ”epilepsiaoireilu kaoottisen vuorovaikutuksen  representaationa”. - Aika ei vielä ollut kypsä eikä aivokuvantamisen menetelmiä ollut  käytössä tämän neuropsykoanalyyttisen  tutkimuksen toteuttamiselle. Varhainen yksilönkehitys, äiti-lapsi suhde, mielen synty ja kehitys ovat ensimmäisiä ja pisimmälle vietyjä neuropsykoanalyyttisen tutkimuksen sovelluskohteita. Johannes Lehtosen (1998) työryhmä on rekisteröinyt vastasyntyneen lapsen aivosähkötoiminnan vasteita imetykseen, äidin läheisyyteen, kannatteluun ja rintaruokintaan. Orastavat mielikuvat äidistä näyttäisivät muodostuvan aivokuorella heti syntymästä lähtien, siitä alkaen, kun vuorovaikutukseen perustuva hoito ja ruokinta lähtevät käyntiin. Vauva uneksii ”kantaunta” ruokintatapahtumasta. Onnistunut rintaruokinta johtaa samalla siihen, että lapselle muodostuu kyky oman aivotoiminnan avulla tyynnyttää itseään. Aivot kehittyvät ja muuntuvat suhteessa ympäröivään elämään ja sen tarjoamiin virikkeisiin. Etenkin yksilön varhaiskehityksen aikana synapsien kehittyminen ja hermosolujen elinkaari ovat suuressa määrin ympäristövirikkeistä riippuvaisia ja kokonaan uusia hermosoluja syntyy virikkeiden vaikutuksesta: koskettelu, ravinnonsaanti ja äidin ruumiin lämpö, haju ja äänet aktivoivat neurobiologisia toimintoja aivoissa. Vastaavasti, vauvan ja äidin välisen tunnesuhteen häiriytymisen seurauksena kärsivät anatomiset ratayhteydet limbisen järjestelmän ja otsalohkon välillä (Lehtonen 2000).   Puhe ja kieli   Aivopuoliskojen välisellä työnjaolla on merkitystä kielen ja puheen muodostumisessa. Puhe ja kieli syntyvät pääsääntöisesti vasemmalla aivopuoliskolla. Oikea aivopuolisko on erikoistunut autonomisen hermoston, sosioemotionaalisen viestinnän - sävelten ja rytmin - havaintoon ja hallintaan. Siellä jäsennetään sanattomaan viestintään liittyviä asioita ja sitä kutsutaan aivojen taiteelliseksi puoliskoksi ja samoin kehonkuva ja -tuntemukset prosessoituvat siellä. Ei-dominoivan aivopuoliskon tehtävänä on ohjata äänensävyjä, painotuksia, sälekulkuja – kaikkea sitä, mitä tarvitaan puheen muuttamiseksi vastaanotettavaksi, kognitiivisesti ja emotionaalisesti kommunikoivaksi sanomaksi. Ei-dominoiva, oikeakätisellä oikea aivopuolisko, on juuri siksi luova, että se ei ole sidottu logiikkaan, vaan pystyy assosioimaan sanottavaan ei-sanallisia merkityssisältöjä – mielikuvia, muistoja, takautumia ja ajatuksellisia sisältöjä. täällä sijaitsee myös ruumiinkielen alkukoti (Kuikka ym. 2001). Akatemiaprofessori Riitta Hari (Hari 2001) on todennut aivojen toiminnallisissa magneettitutkimuksissa (TMG) miten kasvot näyttelevät tärkeää osaa ihmisen sosiaalisessa käyttäytymisessä ja miten aivoissa on erityinen ”peilisolujärjestelmä”, jolla aivot reagoivat automaattisesti kanssaihmisten liikkeisiin ja aktivoivat niitä alueita ja mekanismeja, joita käytämme tehdessämme itse vastaavia liikkeitä. Voidaankin ajatella, että tämän järjestelmän avulla samastumme ei-tietoisesti kanssaihmisiemme aikeisiin ja ennakoimme niitä. Harin löydökset ovat sopusoinnussa psykoanalyytikoiden tekemille havainnoille äidin kasvojen ja silmien merkityksestä mm lapsen menestykselliselle puhekehitykselle. Voi ajatella, miten tällä löydöksellä voi olla merkitystä kaikessa ”mallioppimisessa” – opetustyössä, puheterapiassa, mielikuva- ja rentoutusharjoituksissa, urheiluvalmennuksessa. Se havainnollistaa hyvin myös ruumiinkielen osuutta psykoterapeuttisessa kohtaamisessa   Kohdentumattomat ja nimettömät tunnetilat   On oletettu, että lapsen varhaisvaiheen kokemukset, mitkä liittyvät hyvin kiinteästi ruumiilliseen yhteyteen äitiin taltioituvat ”ruumiintilan muistoiksi” ja tunnesisällöiksi, koska aivojen muistikeskukset eivät vielä ole kehittyneet kylliksi, jotta ne voisivat taltioitua mieleen. Näitä eriytymättömiä ja ”kohdentumattomia” mielensisältöjä on alettu huomioida lapsi- ja aikuispotilaiden hoitokohtaamisissa ”synnynnäisten tunnetilojen”, ”mielialojen”, ”affektien”, ”kokemattomien kokemusten” – nimikkeillä (Huttunen / Tomkins 1997). Affektitutkija Silvan Tomkinsille ”synnynnäiset tunnetilat” ovat jännitys, nautinto, ilo, yllättyminen, hätkähdys, pelko, kauhu, ahdistus, tuska, viha, raivo, häpeä, nöyryytys, inho, vastenmielisyys. Neurologi Antonio Damasio (2000) lukee ”varhaisiksi taustatunteiksi” väsymyksen, tarmon, innostuksen, sairauden, jännityksen, rentouden, kuohahtelun, vitkuttelun, vakauden, epävakauden, harmonian, epäsovun. Psykoterapeuttisen affektiteorian mukaan psykosomaattisten oireiden ja sairauksien taustalla ovat ilmaisematta jääneet kielteiset tunnetilat. Affektit ovat elimistön ruumiillisia tiloja, tunteen nimen saaneita tunnetiloja. Analyyttinen menetelmä näin miellettynä ulottuu aivojen neurobiologiselle solutasolle saakka.  Näin alamme paremmin ymmärtää ”ruumiin kieltä” jolloin avautuu uusi ulottuvuus psykodynaamiselle tutkimukselle ja hoidolle (Schulman 2002). Vaikeat järkytykset voivat estää viestintää syvemmistä aivo-osista aivokuoreen, jolloin traumakokemukset eivät tallennukaan mielen muistoiksi, vaan ”kapseloituvat” tietoisuuden ulkopuolelle ruumiinmuistoiksi. Traumaattisten kriisien tutkimus - kannattelevan holding-suhteen pettäminen lapsella tai onnettomuuskriisit (Haaramo ym. 1983, 2002) – ovat ennakoineet sitä kliinistä tietämystä, mitä nyttemmin neuropsykoanalyyttisten menetelmien myötä voidaan seikkaperäisemmin ymmärtää ja soveltaa terapiakäytäntöön (mm.Viljo Räkköläinen ja Marja-Leena Heinonen 2003). Myös yksilöelämän varhaisvaiheiden neuropsykoanalyyttinen tutkimustyö on ollut omiaan voimistamaan sitä psykoanalyyttisen terapian tekniikkaa, teoriaa ja käytäntöä lasten psykoterapiassa (Pirkko Ruokokoski / Alvarez 2003), jossa painottuvat kannattelevan hoitoasenteen, ruumiillisen ja ei-sanallisen vuorovaikutuksen osuudet psykodynaamisen ymmärryksen ja analyysin perussääntöjen ohella. Kun perinteinen psykoanalyysi pitää terapeutin mieltä tärkeimpänä terapoitavasta saatavan tiedon lähteenä (Tähkä 1993), voi neuropsykoanalyysillä tulla olemaan vaikutusta siihen, että myös ruumiinkieltä ja terapeutin ”aistimuksellista ruumiillisuutta” on alettu pitää terapeuttisen tiedon lähteenä (Majava 2003). Terapeuttinen prosessi ei voi olla vain oppimistapahtuma. Varhaisen traumatisoitumisen psykodynaaminen terapia edellyttää terapeutilta kykyä eläytyä sellaisiin aistimuksiin ja kokemuksiin jotka ovat traumatisoidulle olleet ylivoimaisia ja kuolettaneet hänen käsitemuodostuksen kykynsä. Terapeutin on pystyttävä sietämään kielteistä tunteensiirtoa ja hallitsemaan omat tunnevasteensa tarjotakseen itseään uutena kehitysobjektina terapoitavalle (Räkköläinen ja Heinonen 2003).   Tietoisuus   Psykoanalyysissa on tutkittu enemmän ei-tietoista kuin tietoista. Portugalilais-syntyisen neurologian tutkija Antonio Damasio hahmottaa kirjoissaan ”bioemotionaalisesta ihmiskäsityksestä” (2000) tietoisuutta. ”Ydintietoisuus”, joka antaa yksilölle itsen aistimuksen. ”Laajentunut tietoisuus” taas tarjoaa identiteetin ja persoonan, joiden avulla asetumme kasvokkain menneen, nykyisen ja tulevan kanssa. ”Ydinitsellä” Damasio kuvaa sellaista ohikiitävän itsetiedostuksen tilaa, jonka luomme varta vasten kulloisenkin ulkoisen objektin kohtaamista varten. ”Omaelämänkerrallinen itse” taas koostuu identiteetistä, ainutkertaisten faktojen ja olemisen tapojen pitkäkestoisesta kokoelmasta. Itseyden juuret sijaitsevat niissä aivoston apparaateissa. Oman itseyden vaaliminen on biologinen välttämättömyys; on enteiltävä uusia tilanteita ja tehtävä toimintasuunnitelmia, käytettävä luovuutta, so. mielikuvien ja visioiden yhdistelemistä kaikissa uusissa elämäntilanteissa. Alkeellisessa muodossaan elämä on ”olemista ilman tietämistä”, tilaa, jossa tietoisuus ei ole vielä ”herännyt”. Lajien kehityksen myötä ”tunteiden tietäminen” muodostuu ”elämäntaiteeksi” eli eloonjäämisen ehdoksi. Eliön ympäristöä aistivat apparaatit muuntavat aistimuksen ensin sanattomaksi tiedoksi joka muuttaa eliön tilaa: aistimus muuttuu ensin tietämisen tunteeksi ja vasta sen jälkeen tiedoksi siitä so. tunteiden tietämiseksi – josta Damasio puhuu ”tietämisen kauneutena”, jossa tietäminen itsestä ja ulkopuolisesta maailmasta yhdistyy ”(se olen) minä (joka) tiedän” - kokemukseksi. – Damasion antama tieto on uutta psykoanalyytikolle, mutta sen puutteena Damasion voi kokea sen, ettei siinä tehdä selkeää eroa ”tietoisuuden” ja ”tiedostamisen” välillä. Jungilaisessa psykologiassa (Neumann 1983) tietoisuus ymmärretään kehittyvänä elementtinä. Ihmisen ego deskendoi, laskeutuu alas hakeakseen tiedostamattoman alkuvoimaa tietoisuuden käyttöön. Tätä yhteyttä ei pitäisi milloinkaan menettää, koska se ylläpitää ”transpersonaalista” tasapainoa eli yhteyttä tiedostamattoman syvimpään, kollektiiviseen kerrokseen. Siitä vieraantuminen johtaa neuroottisuuteen, jossa tietoinen mielenosa omii ja täyttyy voimalla, jonka se on vallannut tiedostamattomalta. Toisaalta ”psyykkinen painovoima” on ohjaamassa ihmismieltä palautumaan alkuperäiseen, tiedostamattomaan tilaan - erityisesti unessa, sairaudessa, liikarasituksessa ja vanhuudessa. Uroboros, kaaoksen symboli kuvaa ihmiskunnan historiaa kohti reflektoivaa tietoisuutta. Se muodostaa sillan tietoisuuden ja kollektiivisen tiedostamattoman välille ja ilmentää itseään rituaalien, kulttien, myyttien, uskontojen ja taiteen kautta. Symbolien tehtävänä on yhdistää tietoista ja tiedostamatonta. Symbolin on viitattava johonkin läsnä olevaan merkityssisältöön. Arkkityyppien välityksellä yksilö liittyy ihmiskuntaan ja sen kollektiiviseen tiedostamattomaan ja myös regeneroi ja aktivoi itseään.  Carl Jungin sekä Erik Erikssonin (1959) elämänkaaritutkimukset ovat siltä osin olemukseltaan neuropsykoanalyyttisiä, että ne risteyttävät syvyyspsykologiaa käyttäytymis- ja sosiaalitieteen, kulttuuritutkimuksen ja aivobiologian tietämyksen kanssa Ihmisen ikä vaikuttaa olennaisella tavalla hänen psykofyysiseen olemukseensa. Elämä kehdosta hautaan kulkee kehityskriisien, uusiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin jäsentymisen kautta.   Filosofian tiedostamaton   Nykypäivän filosofiassa ymmärtäminen ei ole pelkästään älyn ja mielen, vaan myös aistimuksellista ruumiillisuutta ja vuorovaikutusta koskettava tapahtuma. Martin Heideggerin (1889 -1946) käsitykset ihmisen olemassaolosta ovat yhteneväisiä neuropsykoanalyytikkojen käsityksiin varhaisen äiti-lapsi suhteen sulautuvasta ja kannattelevasta olemuksesta sekä kielen kehityksestä: ”Ruumis on esirefleksiivisen ajattelun paikka; se ei ole ainetta, vaan aistivan ruumiin aistimellisuutta…Me olemme ruumiimme, joka asuttaa maailmaa, jota sekä havaitsemme, että joka havaitsee meitä…Käsillämme ajattelemme kirjoittaessamme, käsi ottaa kiinni, tarttuu, mutta myös kurottautuu …Käsi pitää kiinni, kantaa… Ihmisen ja maailman keskinäinen vaihdanta on käynnissä taukoamatta… Havaitsemme maailmaa esikielellisen ruumiimme kautta… ja Dasein´ia ,  maailmassa olemista, voidaan tarkastella vain aistimellisesti saaduista kokemuksista käsin (Heidegger 2000). Hans-Georg Gadamerin (1900 - 2002) tulkinnan filosofiassa ymmärtäminen ja historiallisuus ovat ihmisen ”alkuperäisiä olemistapoja”. Vuorovaikutuksessa joihinkin perinteisiin kuuluminen on välttämätön ehto ymmärtämiselle, ne vaikuttavat ”ymmärryshorisontteina” kaikkeen inhimilliseen kohtaamiseen (Gadamer 2004). Kohtaaminen on aina suuri tapahtuma. Nämä, Gadamerin alun perin ihmisen ja taideteoksen välistä kohtaamista pohtivat kirjoitukset avaavat käänteentekeviä näkökulmia myös psykoterapeutin työhön. Kuten suhde taideteokseen, on myös terapiasuhde toiseen ihmiseen aina ”sisäisiä suhteita koskeva”, sellaisena ainutkertainen ja järisyttävä tapahtuma, mikä paljastaa ja muuttaa kummankin osapuolen ymmärryshorisonttia. Oscar Parland (1912 – 199?) tulee lähelle Gadamerin ajattelua erottaessaan selkeästi toisistaan sen, esineellisiin tutkimuskohteisiin tai esineellisesti vaikkapa ihmiseen suuntautuvan tutkimusotteen, tiedon, ja toisaalta tietämisen, joka perustuu eläytymiseen ja tulkintaan ja jota juuri psykoterapeuttinen tiedonakti ehdottomasti edustaa. ( Parland 1991)    Tiedostamattoman dekonstruktio   Filosofi Jacques Derridan (1930- 2004) pitää Sigmund Freudin ”Ihmelehtiötä” ja koko psykoanalyysia radikaalina toiseutena, ”uutena psyykkisen, yhteiskunnan ja maailman eri kerrosten välisten suhteiden järjestelmänä ”historian näyttämönä ja maailman leikkinä, jota pelkkä psykologia ei pysty tyhjentämään” (Derrida 2004).  Matemaatikko-psykoanalyytikko Matte Blancon (1909 - 1995) erottaa toisistaan Freudin ja freudilaisuuden. Hän katsoo, että koko freudilaisuuden oppi - Freudin seuraajien toimesta – on muotoiltu tavalla, joka on omiaan vaimentamaan puhtaan freudilaisen tiedostamattoman vallankumouksellisia piirteitä: sitä, että ajattomuus – aikuisuus ja lapsuus – ovat yhtäaikaisesti läsnä jokaisessa analyysitilanteessa. Blancon mukaan Freudin vallankumouksellinen keksintö on sellainen tiedostamaton, joka pelkästään omasta olemuksestaan ja luonteestaan johtuen ei voi koskaan tulla tietoisuuteen; eikä siis voi joutua torjutuksikaan, eikä ole siinä mielessä ”mentaalinen”. Samasta syytä koko tiedostamattomuuden tutkimus on Blancon mielestä äärimmäisen vaikeaa, jopa mahdotonta. Freud itse olikin todennut viimeisinä elinvuosinaan valmistamassaan kirjoituksessa (Freud 1940), että tiedostamatonta voitaisiin nimittää ”epäloogiseksi maailmaksi”. Blanco nimittää Freudin tiedostamatonta ”symmetrisen olemisentavan maailmaksi” (Välimäki 2000). Siellä vallitseva logiikka on symmetristä: lapsi ja aikuinen, elävät ja kuolleet, mennyt ja tuleva, aika ja paikka voivat olla yhtä ja samaa – mikään ei ole mahdotonta. Tiedostamaton mieli ei tunnista yksiköitä eikä yksilöitä vaan vain äärettömiä luokkia ja lukuarvoja. Matematiikan käsitettä ääretön voisi kutsua ”matematiikan tiedostamattomaksi”, ”skitsofreniaksi” tai ”runoudeksi”. Piilotajunta toimii moniulotteisessa hyperavaruudessa, joskin fysiologisista syistä johtuen emme kykene havaitsemaan sitä – ja juuri siksi se on ”tiedostamaton”: ”emme voi kaataa tiedostamattoman maitoa tietoisuuden kannuun”, koska esineen ja kuvataiteen tasot eivät kohtaa toisiaan.  Samoin kuin teoreettisessa fysiikassa eivät ilmiöt myöskään mielenmaailmassa ole kuvattavissa vain kolmen ulottuvuuden mitoin: Ajatelkaamme Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaa (1905). Voimmeko ymmärtää sitä kovinkaan loogisesti? – Aika ei olekaan absoluutista, vaan kuluu eri paikoissa eri nopeudella; hidastuu liikenopeuden kasvaessa. Entä miten voimme mieltää avaruuden kaarevaksi? Jne. Sigmund Freudin, Matte Blancon ja Jacques Derridan tavoin myös Martti Siiralalla on ollut intressi ja halu löytää yhteys länsimaisen ajattelun torjumaan toiseuteen. Siiralan laajan tuotantonnon eräs johtoajatus on ”ihmisyysidentiteetti”, mikä ”ei ole tähän mennessä toteutunut ihmiskunnan historiassa …”, mutta mikä ”velvoittaa psykoanalyytikolle avoimen kuuntelemisen, läsnäolon ja ahdingon solidaarisen jakamisen tehtävän”. Yksilöpatologiaa on aina välttämätöntä tarkastella yhteydessä yhteisöpatologiaan. Siiralan ”radikaalia toiseutta” on hänen psykoosien hoitoa koskeva painotuksensa: vasta psykoosien hoitoon avautuminen on avannut psykoanalyysin ymmärtämään itseään - eikä itseymmärryksen lisääminen ole itsetarkoitusta, vaan ahdingon hoitamiseen tähtäävää. Terapeutin on suostuttava oireiden satutettavaksi, lävitse kärsiväksi, ja oireet on myös saatettava yhteisen vastuullisuuden piiriin (Siirala mm.1988).   Taiteen tiedostamaton   Voiko tiedostamatonta koskaan tietää tai ymmärtää? Onko tiedostamattoman ymmärtäminen edes välttämätöntä vai onko se vain pakkomielteemme?  Voimmeko käyttää sen ymmärtämiseen aistivaa ruumiillisuuttamme, kuten taiteessa tapahtuu? Psykoanalyysin ja säveltaiteen historiassa on analogioita. Musiikintutkija Eero Tarasti (Tarasti 2003) on kuvannut sitä, miten musiikkia on ennen pidetty ihmisen ymmärrettävänä puheena toiselle ihmiselle, mutta uudempi käsitys, jonka John Cage on ilmaissut on, että ”there is no right understanding of music anywhere”. Marcel Proust pitää musiikkia rukouksena, jossa ihminen toivoo löytävänsä ”kadonnen isänmaan” (tiedostamattoman?). Musiikki on keino tunkeutua toisen sieluun; se on metafyysinen taide, jolla tunnemme pääsevämme kosketuksiin itse maailman olemuksen kanssa. 1900-luvulla musiikin kielioppia on ollut monia, joita vastaanottajan olisi pitänyt ymmärtää sävellyksen sisällön ja sanoman ohella. Myös säveltaide on kohdannut ”radikaalia toiseutta”, joista sarjallinen traditio atonaalisessa musiikissa oli 1900 – luvun radikaalein keksintö. Musiikillinen teksti jaettiin yhä pienempiin yksikköihin, pisteisiin, ryhmiin ja kenttiin ”dekonstruoitaessa” uusia sävellyksiä, ajattelutapoja ja teorioita. Vastausta tiedostamattoman mystiikalle ei silti löytynyt. Kysymys siitä, mihin nyt ollaan menossa, vaikuttaa analogiselta psykoanalyysin kanssa. Taiteen ja psykoterapian vaikuttavuuksilla on yhtäläisyyksiä. Taide toimii autokommunikaationa lisäämällä itseymmärrystä, peilautuu yksilön sisäiseen maailmaan, aiheuttaa muutoksia aivosähkötoiminnassa ja vaikuttaa fysiologisella tasolla, kuten dynaaminen psykoterapia. Taide voi palauttaa kokijansa dynaamisen psykoterapian tavoin elämänkerralliseen perustilanteeseen ja transkendoida maailmassa olemista. Lasten puhe- ja ylivilkkausoireiston kuntoutusmenetelmänä käytetään gregoriaanista ja Mozartin musiikkia, erityisesti viulukonserttoja, koska niitä pidetään parhaina vasteina äidin äänelle. Gregoriaaninen musiikki perustuu elimistön omalle rytmille, hengitykselle ja sydämen lyönnille. Oikeaa aivopuoliskoa vahvistetaan laululla, hyräilyllä, vasen vaatii ääntä ja lukutoimitusta (Hannaford 2003). Kohdussa vielä oleva lapsi reagoi erityisen suurella ilolla äidin resonoivalle – vokaalista ja ruumiinkieltä yhdistävälle - äänenkäytölle, U-äänteelle (Vuori 1995).  Martti Siirala ehdottaa erityisten vaativien, kansainvälisten ristiriitojen, kuten sotien ja kriisien neuvotteluihin kamarimusiikkia vääristynyttä ihmisyysidentiteettiä terapeuttisesti eheyttävänä ja universaalisuutta avaavana vaikuttimena (Siirala 1988). Esteettisen mielihyvän tuottamista voi verrata neuropsykoanalyysin ”oppimisikkunaan”, jossa empaattinen ilmapiiri luo myönteistä sitoutumista ja helpottaa muistiin palauttamista ja ”terapeuttista oppimista”. Taide auttaa mielen muistiin ulottumattomien, ruumiintilan muistojen aktivoitumiseen:   Terapiatapaus: Terapiaan hakeutuu keski-iässä oleva nainen, jonka äitinsä, sairastuttuaan tuberkuloosiin, oli joutunut antamaan vastasyntyneenä, ensimmäisen ikävuoden ajaksi, lastenkotiin. Ensimmäisen elinvuoden jälkeen potilas sai viettää normaalin lapsuuden ja nuoruuden biologisten vanhempiensa keralla. Potilas kertoo ”nielleensä kyynelet” äidin kuoltua puolitoista vuosikymmentä sitten, jonka jälkeen hänellä on ollut itsepintaista käheyttä ja yskää. Potilaan työkykyä uhkaavat masennus-ahdistusoireet ja itsetuhon ajatukset alkoivat kun oma lapsi, (jota hän oli imettänyt 2-vuotiaaksi), muutti kotoa vuosi ennen terapiaan hakeutumista. - Tiiviiseen terapiaan ryhdytään psykodynaamisena diagnoosina ”varhaislapsuudessa koettu menetyskokemus ja sen aktivoituminen keski-iässä tapahtuneiden erokokemusten yhteydessä” . Terapiassa terapeutille tarjoutuu piankin paikka ahdistus-masennus-oireiden taustalla vaikuttavien vihan ja pelon tuntojen kohteena ja jakajana; terapoitavalla on huomattavan suotuisa kyky ja halu sitoutua terapeuttiseen yhteistyöhön sallien terapeutin eläytyä, peilata ja kommentoida sisäistä elämäänsä. Lukkiutunut surutyö käynnistyy, ahdistus helpottuu ja itku tulee mahdolliseksi. Puolen vuoden kuluttua hänellä käynnistyy – runsaan vuosikymmenen tauon jälkeen uudelleen - pianonsoiton harrastus. Beethovenien Kuutamosonaatin eri osien tempomerkkejä – Adagio ja Presto – omin päin vaihdellen hän kokee palaavansa elämänsä tapahtumiin, jopa saaden siitä olkaniveliin rasituskipuja. Hän kokee soittamisen sekä mielen- että ruumiintapahtumana jossa palaa varhaislapsuuteen, vaikka samalla tajuaa, ettei voi saada niihin koskaan muistiyhteyttä. Psykoterapiassa hän alkaa silti ”muistella” minkälaisia hänen suhteensa lastenkodin hoitajiin mahtoivat olla ja sanoo kokevansa ”surun haikeutta, vaikken ikinä voi muistaakaan”. Myös terapiatunnit hän kokee ruumiillisina ja alkaa yhä useammin tavoittaa surun sekä itkun.   Yhteenveto   Onko tiedostamaton ylipäänsä jotain, joka on määriteltävissä ja paikannettavissa, onko se hermosolun tila vai kaiken ruumiillisen ja mielellisen ulottumattomissa oleva ”ei - olevan tila”?  Vai onko olemassa kahdenlaista tiedostamatonta – syvä, elimistöllinen tiedostamattomuus, jota ei koskaan voida, eikä pidäkään tiedostaa ja toisaalta tietoisuudesta pois torjuttu, esitietoinen muistiaines, joka tietyillä ehdoilla palautuu tai palautetaan mieleen? Entä mihin kategoriaan kuuluvat tiedottomuus, kooma tai unen eri vaiheet, kuten uneksumaton syväuni? Tutkimuksien tässä vaiheessa tuntuisi ehkä luontevimmalta ehdottaa, että kliinisessä psykoanalyysissa tyydyttäisiin puhumaan ”ei-tietoisesta”, jolla tarkoitetaan tietoisuudesta psykodynaamisesti pois torjuttua tietoisuutta, sekä täysin kategorisesti tiedostamattomasta, joka on ehkä jossain, mutta ei voi olla mentaalisesti läsnä. Entä mihin perustuu se muistiin palautuminen, joka ilmenee vapaana assosiointina psykoanalyytikon sohvalla? Riittääkö, että tiedämme myötäelämisemme yhdessä myönteisen ilmapiirin kanssa edesauttavan mieleen palauttamista - sitä, että voimme avata terapoitavalle ”oppimisikkunoita” mielen sisäiseen maailmaan ja samalla oireettomampaan elämään. Toisaalta, eikö psykoanalyysin sanastoon omaksuttu ”oppimisikkunan” käsite tunnu kapeuttavalta? Onhan tiedostamattoman tiedostamisessa kysymys muustakin kuin oppimisesta – oivalluksesta, ymmärryksestä, aktiivisesta mielikuvituksesta, intuitiosta ja luovuudesta. Neuropsykoanalyyttinen tutkimus on jo vaikuttanut ihmiskäsityksessämme. Ymmärrämme, että aivomme ovat plastisia ja uusiutuvia, perimäaineksemme voi ulkoisten virikkeiden vaikutuksesta tuottaa ”uutta syntymää”. Mielen tapahtumat luovat uusia hermoverkkoja ja uudet hermoverkot uutta mieltä. Aikuisen ja vauvan välisessä vuorovaikutuksessa vallitseva syvä virittyneisyys toistuu kaikissa myöhäisemmissä, varsinkin läheisissä kohtaamisissa - kuten psykoterapiassa Psykoterapeutti voi antaa terapoitavan ei-tietoisille kokemuksille, ruumiintilan muistoille sanallista sisältöä samalla tavalla, mitä äiti vauvan esisanallisille viesteille. Terapoitava voi omaksua terapeutin ymmärrystä ja välittämisen kykyä kuten varhaisikäinen lapsi. Kreikkalaiset sisällyttivät psyche - käsitteeseen paitsi mielen, myös hengityksen ja veren merkityssisällöt.  Kuvastiko se läheisempää yhteyttä mielen ja ruumiin välillä? - Elämme parhaillaan ajanjaksoa, jolloin kysymys tiedostamattoman olemuksesta on tullut tieteiden väliseksi ja filosofiseksi tutkimuskohteeksi. Myös mielen ja ruumiin välinen vuorovaikutus ja aistimuksellinen ruumiillisuus näyttävät saavan vahvemman osuuden psykoanalyysin teoriassa ja käytännössä. Moderni filosofia opettaa, että ihmisten välinen, sisäisiä suhteita koskeva vuorovaikutus on ainutlaatuinen tapahtuma, joka muuttaa aina molempien kohtaavien osapuolten ymmärryshorisontteja. - Saamme terapeutteina kysyä, olemmeko  tällaiseen muuttumiseen valmiit.   Viitteet:   Alvarez, A. (2003). Autististen lasten kehityksellisten puutosten huomioiminen. Suom.  Pirkko Ruokokoski.  Psykoterapia, 1, 2-22. Damasio, A. (2000). Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy? Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. Derrida, J. (2004) Platonin apteekki ja muita kirjoituksia. 58-102. Gaudeamus.Tammer-Paino. Tampere Erikson E.(1959) Identity and lifecycle. Freud, S. (1895/1950). Project for a Scientific Psychology. S.E. 1: 295-367 Freud,S.(1925) Wunderblock GW XIV. Suom. Muistiinpano ihmelehtiöstä. Markus Lång. Synteesi 1/1998 , 3-4. Freud S. (1915). The Unconscious. S.E. 14: 165-215 Freud S. (1940) An Outline of Psychoanalysis. Int. J. Psychoanal. 21:27-84 Haaramo S, Karanko P, Majava H, Salokangas T (1982). Lapuan patruunatehtaan räjähdysonnettomuudessa omaisiaan menettäneiden perheiden psykiatrinen seurantatutkimus. Psychiatria Fennica. Helsinki. Haaramo Soili, Palonen Kirsti. (2002) Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Therapeia-säätiö. Pieksämäki. Hannaford C. (2003) Viisaat liikkeet – aivojumpalla apua oppimiseen. Suom. Taija Salminen. Kehitysvammaliitto. Hakapaino. Helsinki. Gadamer H-J. Hermeneutiikka – Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Suom. Ismo Nikander. Vastapaino. Tampere Hari, R. (2001). Magnetoenkefalografia aivotutkijan työkaluna. Äyräpääluento 2001. Duodecim, 117(7), 681. Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika.  Jyväskylä: Gummerus. Huttunen, M. (1997) Tunnetilat – silta kehon ja mielen välillä. Duodecim, 113, 1385-1391. Kandel, E. (1998). A new intellectual framework for psychiatry. J. Am. Psychiatry, 155(4), 457-469. Kontunen, J (1983) Epilepsia, yksilön psykodynamiikka ja perheen vuorovaikutus – kirjallisuuskatsaus. Psykologian pro gradu essee. Jyväskylän yliopisto, Psykologian laitos (julkaisematon lähde). Kuikka, Pulliainen, Hänninen (2001). Kliininen neuropsykologia, 62,Porvoo. WSOY. Lehtonen J. (1982). Uusia havaintoja epilepsiasta. Psykiatria tänään. Societas Pro Psychiatria Fennica.ss138-146. Gummerus. Jyväskylä Lehtonen, J. &  Castren, E. (2000).  Psykiatrian muuttuva viitekehys neurobiologian aikakaudella. Duodecim, 116, 1962- 8.   Majava, H (2003) Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa. Psykoterapia 2/2003.ss 85-96 Lehtonen (2003). Neuropsykoanalyysista. Psykoterapia 2.ss7478. Räkköläinen V, Heinonen M-L (2003) Tarvitseeko psykoanalyysi aivotutkimusta? Psykoterapia 2/2003 , 79-84 Neumann, E. (1973).The Origins and History of Consciousness. Bollingen series XLII/Princeton Univ. Press. Parland O. (1991). Tieto ja eläytyminen. Esseitä ja muistelmia. WSOY. Juva. Schulman, G. (2002). Sietämättömän kestämisestä eheyteen. Teoksessa  Haaramo, S. & Palonen, K. (toim.), Trauman monet kasvot, 162-87. Helsinki: Therapeia-säätiö, Siirala,M. (1988). Mahdollisuuksien kuuleminen. Therapeia-säätiö Gummerus Oy kirjapaino. Helsinki, 57-77,289-335. Tarasti, E. (2003). Ymmärtäminen – musiikin ymmärtämisestä ja väärinymmärtämisestä. Teoksessa “Musiikin todellisuudet - Säveltaiteen ensyklopedia”. Kirjoituksia vuosilta 1980-2003, 304-9.Yliopistopaino.Helsinki Tähkä, V. (1993). Mind and its treatment. A psychoanalytic approach. Madison: Int. Univ. Press Inc. Vuori, H-L (1999). Hiljaisuuden syvä ääni – antiikin kontemplatiivinen ja gregoriaaninen laulu. Vox silenti.Espoo. Välimäki, S. (2000). Matte Blanco ja freudilainen tiedostamaton. Teoksessa Miehen tie,  toim. Mirja Kaskinen. ss136-148