| Rauhan sairaalassa,
10. kesäkuuta 2006 Heikki Majava: Hyvät kutsuvieraat ja Etelä-Karjalan Psykoterapiaseuran jäsenet puolisoineen! Tervetuloa viettämään kesälauantaita juhlimalla seuramme 20 – vuotista taipaletta! Lämpimästi tervetuloa myös näille Rauhan maille, joilla seuramme on toukokuun 19. iltana 1986 perustettu! Rauhan sairaala perustettiin 1926 ja lopetettiin vuonna 2001. Koko sen ajan, minkä toimin Rauhan ylilääkärinä, vuodesta 1979 alkaen, oli vallalla voimistuva suuntaus avohoidon kehittämiseen ja 80 – luvun puolivälissä alettiin puhua sairaalan alasajosta. E - K Psykoterapiaseuran toiminta synkronoitui näihin trendeihin ja koulutuksemme suuntautuivat enenevästi enemmän avohoidon, mielenterveystoimistojen ja poliklinikoiden, kuin sairaalan työntekijöille Koulutustilaisuudet tapahtuivat enimmäkseen muualla kuin Rauhassa - Imatran Valtionhotellissa tai Kylpylässä sekä Lappeenrannan linnoituksen ortodoksisessa seurakuntatalossa. Perustamisajatuksenamme oli herättää, ylläpitää ja lisätä kiinnostusta psykoterapeuttiseen asennoitumiseen ja työtapaan. Ensin seuramme rekisteröitiin ”yhdistykseksi”, mutta muutimme sen pian ”seuraksi”, koska koimme tämän nimikkeen paremmin kuvaavan keskustelevaa ja osallistuvaa seurallisuutta. Psykoterapiakoulutukset Koulutuksemme alkoivat vuonna 1987 Yrjö Alasen luennolla psykoosin perheterapiasta ja Pirkko Siltalan opetuksella rajatilahäiriöistä. Molemmat aiheet olivat suuria haasteita; edellinen vanhastaan ”raskaan psykiatrian” puurtajina, jälkimmäiset uudempina, ehkäpä kaupungistuneemman yhteiskunnan ja kulttuurin ”tuotteina”. Etenkin avohoidossa oli rajatilaiset itsetuntohäiriöt alettu kokea vaikeana eräällä potilasryhmällä, joka pettyi epärealistisissa hoito – odotuksissaan niin pahasti, että odotukset vaihtuivat vihaksi ja raivoksi, joka suuntautui terapeuttiin, omahoitajiin, hoitoryhmiin ja – yhteisöihin. Tällaiset kokemuksemme olivat synnyttäneen vahvaa sosiaalista tilausta systemaattiselle psykoterapeuttisen työn ohjauksille. Sitä seuramme ryhtyikin Etelä – Karjalan Mielisairaanhuoltopiiriin/Sairaanhoitopiirin kanssa yhteistyössä kehittämään sellaisella voimalla, että vuotuiset työnohjausmäärärahat kohosivat valtakunnallisesti ennätysmäisiin korkeuksiin. Edustimme tietotaitoa, jonka avulla sairaalan ja avohoidon sisälle ja välille rakennettiin kattavaa työnohjaajien verkostoa, joiden kaikki säikeet johtivat ulkopuolisiin, riittävän terapeuttisen ”etäisyyden” ja ”pidättyvyyden” omaaviin – jopa Helsingistä saakka viikoittain matkaaviin – terapeutti-työnohjaajiin. Aloimme myös soveltaa teleneuvottelun teknologiaa psykoterapian opetukseen ja ohjaukseen Imatran ja Helsingin Sonera - studioiden välillä. Täällä ”periferiassa” nämä kokeilut erityisesti houkuttivat, vaikka eivät jättäneet pysyviä työn jälkiä – vai voisiko niihin palata nyttemmin, psykoterapeuttien koulutusohjelmaa valtakunnallisesti uudistettaessa! On kiintoisaa jälkeenpäin havaita, miten koulutustoimintamme oli aikaansa sidottu. Aloimme kouluttaa dynaamisen psykoterapian peruskäsitteitä ja järjestimme uniseminaareja. Valtakunnallisen itsemurhaprojektin myötä kouluttauduimme tähän kansalliseen patologiaan. Jäsenilloissa pohdimme ”Maailmanrauhaa psykoteraputin näkökulmasta”, ”Aitouden ongelmia” tai sitä, ”Miten voimme itse välttyä tulemasta hulluksi” näissä vaativissa työtehtävissä. Pikkujouluillassa saatoimme opiskella naisen ja miehen psykologiaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen
Ennakoimme että 80- luvulla käynnistyneen avohoitosuuntauksen tulevan vaatimaan ja kasvattamaan henkistä ”hoitopääomaa” korvaamalla inhimillisellä vuorovaikutuksella betonisia sairaalalaitoksen rakenteita. Arviomme oli silloin, että puolet (?) kaikista psykiatrisista potilaista tarvitsee psykoterapiaa. Mikä olisi arviomme tänään? Ennustimme myös, että psykoterapeuttinen, ymmärtävä ja kannatteleva työtapa tulee leviämään kaikkeen terveydenhuoltoon, jonka takia hoitotyön ohjausta tarvitaan psykiatriaa laajemmalle. Tänään saamme kysyä onko ennustus toteutunut! Uudelleen saimme kantaa kortemme terveyspolitiikan kekoon vuonna 2003, jolloin ministeriö ja psykodynaamisen terapian vastustajat käynnistivät julkisen keskustelun lasten ja nuorten psykoterapioiden Kela – korvattavuudesta. Verkostoiduimme maakunnallisen Kelan ja Sosiaali- terveysministeriön kanssa, jota jälkimmäistä oli omiaan helpottamaan se, että tuolloinen ministeri oli Etelä – Karjalan tyttäriä. Saimme kokemusta siitä, miten kipeästi erityisalamme tietotaitoa tarvitaan paitsi jokapäiväisessä työssä, myös poliittisessa vaikuttamisessa Sitä tarvitsevat Kelan asiantuntijat ja virkailijat, kansanedustajat, ministerit ja pääjohtajat yhtä kipeästi (joskin eri lailla ”kipeästi” kuin potilaamme) Seuramme on alusta alkaen suuntautunut ”poikkikoulukuntaisesti” ja ”- tieteellisesti”. Olemme kannattaneet sitä, että joskin eri psykoterapian koulukunnat säilyttävät erillisyytensä tieteellisessä tutkimustyössä, ne toimisivat yhteistyössä psykoterapian opetus- ja ohjaustyössä. Tällöin eri suunnat voivat rikastuttaa laaja – alaista tutkimusta täydentäen hedelmällisesti toistensa antia toisilleen ja terapeuteille, mutta vältytään päällekkäisyyksien aiheuttamalta henkisten voimavarojen tuhlaukselta. Niin ipalaiset kuin therapeialaiset opettajat ja ohjaajat ovat samanarvoisina olleet tervetulleita kateedereillemme. Myös Jungin analyyttinen psykologia on tullut esillä diplomin siitä omaavan Lars Ehnbergin pitämissä johdantoseminaareissa jungilaisiin työmetodeihin, kuten unien ja satujen analyysiin sekä psykiatri Kristiina Nikkola vetämissä Prokoff – päiväkirjaharjoituksissa. Yhteistyö Imatran Kansainvälisen Semiotiikkainstituutin kanssa on lähentänyt meitä inhimillisiä merkityksiä tuottaviin ja välittäviin tutkimustrendeihin, kuten taiteiden ja myyttien tutkimukseen. Mielestämme suhde ihmistä tutkivien tieteiden ja taiteiden välillä on symbioottisen tarvitsevaa tai, kuten Markku Envallin sanoo: Tieteen auktoriteetille ei taiteella ole mitään Jos laadittaisiin opettajistostamme järjestys sen mukaan, montako kertaa kukin on käynyt vieraanamme, johtoon asettuisivat ilman muuta Veikko ja Riitta Tähkä seitsemällä luento-opetuksen ja – työnohjauksen rupeamallaan 1991 alkaen, toiselle sijalle Pirkko Siltala v. 1987 – 1999 ja seuraavalle Gustav Schulman kolmasti 1990 – 2003. – Antakaamme raikuvat aplodit näille kärkinimille!! Mutta antakaamme raikuvat aplodit myös kaikille muille suurenmoisille opettajillemme: Yrjö Alanen, Martti Siirala, Kalle Achte, Turo Reenkola, Heimo Salminen, Juhani Rekola, Florence Schmitt, Matti Keinänen, Marja Schulman, Pirjo Lehtovuori! Lopulta, kunnioituksella muistakaamme myös opettajaamme Risto Friediä, joka perustavaan kokoukseemme osallistuneena valittiin seuramme kummijäseneksi, ja ystävä - opettajaamme Pekka Kivirantaa, jotka muita edeltäpäin ovat poistuneet keskuudestamme. - Runoilija Walt Whitmannia lainaten: Sanat! kirjasanat! mitä olette? Arvon juhlavieraat! Martti Siirala kirjoitti vuonna 1966 siitä, miten hoidossa on muistettava paranemisen tosiasiallinen ohdakkeisuus paitsi hoidettavalla, myös hoitavalla osapuolella. Vain suostuttaessa kestämään välittömän helpotuksen ja tyydytyksen saavuttamisen puuttuminen voidaan todella päästä eteenpäin. Claes Andersson puolestaan kirjaili Maaria Vaaran Likaisten legendojen jälkipuheessaan miten mielisairaaloissa on toistakymmentä tuhatta Marjaa, joista ani harvalle tarjoutuu oma terapeutti. Mutta samoihin aikoihin alkoi Oscar Parland, psykosemiootikko ja Therapeian kunniajäsen kehittää Nikkilän ylilääkärinä terapeuttista psykiatriaa, joka etsii eläytyvän ymmärryksen välityksellä mielikuvia sisältäpäin sekä semiotiikan menetelmin ulkoapäin hoidettavan taidetekstiileistä. Joitakin vuosia myöhemmin Veikko Tähkä kehitti Parlandin opetuksia asettumalla potilaan kokemuksellisen maailman hyväksi ulkoiseksi kohteeksi pyrkien täten palauttamaan potilaalleen dialogin inhimilliseen objektimaailmaan. Näin psykoterapian oppia on askel askeleelta rakennettu ja siihen rakennustyöhön olemme itse kukin osallistuneet. On kiintoisaa havaita, miten psykoterapian tietämys täällä Etelä –Karjalassakin on alkanut aikuisista, edennyt nuoriin ja lopulta päätynyt varhaislapsuuteen ja äiti – vauva havainnointiin. Sitä mukaa kun itse olemme varttuneet ja vanhentuneet ovat potilaamme nuortuneet! Työmme ei näytä turhalta. Jäsenmäärämme on kasvanut kymmenestä lähes satapäiseksi ja laillistettujen terapeuttien määrä kolmesta puoleen sataan. Haluamme kaikin keinoin turvata psykoterapiatyön ja sen koulutuksen edellytyksiä täällä susirajan takana. Olemme liittyneet EFPP:hen, Euroopan psykoterapeuttien yhteenliittymään välittääksemme mannermaisia vaikutteita maakuntamme psyyken hoidon ja kuntoutuksen kehittämistyölle. Vaikka iltamme on tarkoitettu ensisijaisesti kevyeen yhdessäoloon, ehdotan, että vapaasti vaihtaisimme ajatuksia tulevaisuudesta: Quo vadis therapia? Mihin olet menossa psykoterapia? Antakaamme siinä Anton Tsehoville ensimmäinen puheenvuoro Sakari Koivuojan monologissa näytelmästä ”Sali 6”. |